Carl Axel Gottlund suomen kielen oppijana

Carl Axel Gottlund syntyi 24.2.1796 Ruotsinpyhtäällä Uudellamaalla, missä hänen isänsä Matthias Gottlund toimi kappalaisena. Isä oli talollisen poika samasta pitäjästä, käynyt Porvoon arvostetun lukion ja valmistunut papiksi Turun yliopistosta. Äiti Ulrika Sofia Orraeus ei suomea osannut, sillä hän tuli ruotsinkielisestä porvoolaisesta suvusta, joten perheen kotikielenä oli ruotsi. [1]

Vuonna 1798 perhe muutti Porvooseen. Täällä käynnistyi Carl Axelin kouluttaminen, ensin Porthanin pedagogisista ajatuksista innostuneen isänsä toimesta ja vuodesta 1804 Porvoon koulun rehtorin yksityisoppilaana.

Vuonna 1805 Matthias Gottlund valittiin kirkkoherraksi eteläsavolaiseen Juvan pitäjään. Vaikka Juva oli suomenkielinen pitäjä, sen säätyläiset olivat ruotsinkielisiä, tosin yleensä suomen kielen taitoisia. Kirkkoherran perhe säilyi kuitenkin ruotsinkielisenä, koska palvelusväki pysyi samana kuin Porvoossa. Carl Axelin kouluttamista jatkoivat ruotsinkieliset kotiopettajat, joilta poika oppi latinaa ja kreikkaa, muttei suomea. Tästä Gottlund (1830: V–VI) on itse kertonut innostuneensa vasta Juvalla opettajana käväisseen Jaakko Juteinin kehotettua häntä keskittymään juuri suomen kielen harjoittamiseen.

Kouluvuodet Porvoossa

Vuoden 1810 alussa Gottlund palasi Porvooseen, nyt Porvoon lukion oppilaaksi. Koulu oli arvostettu, mutta juuri tuolloin alamaissa, varsinkin kielten opetukseltaan. Latinan ja kreikan opiskelu kuitenkin jatkui. Gottlund alkoi heti opiskella myös saksaa ja ranskaa, mikä tosin kävi epäsäännölliseksi. Venäjä tuli ohjelmaan viimeisenä lukuvuotena. Opetuskielenä olleen ruotsin kielen käyttöön kiinnitettiin koulussa huomiota vain vieraiden kielten opetuksen yhteydessä. Tiiviisti poikansa koulunkäyntiä seurannut Matthias Gottlund olikin huolissaan poikansa taidosta kirjoittaa ruotsia, sillä tämän kirjeissä oli sanoja, joita isän mielestä tieten tai tahtomatta oli kirjoitettu väärin.

Gottlund valmistui syyslukukauden lopulla 1813 koulusta tyydyttävin arvosanoin ja lähti keväällä Turkuun ylioppilaskokeisiin. Täällä tentaattori valitteli, että kieliopin osaaminen oli Porvoossa aivan retuperällä ja joutui reputtamaankin joitain oppilaita. Gottlund läpäisi sentään kuulustelun ja pääsi kirjoittautumaan yliopistoon.

Opiskeluvuodet Turussa

Turun yliopisto ei Gottlundin sinne tullessa elänyt enää kultakauttaan. Opiskelijoilleen se kumminkin avasi laajat näköalat, sillä tutkintoa varten oli opiskeltava kaikkiaan yhtätoista ainetta. Gottlund alkoi kuunnella luentoja latinassa, kreikassa, retoriikassa, filosofiassa, historiassa sekä kasvitieteessä ja vielä lääketieteessä, fysiikassa, kemiassa ja oppihistoriassa. Toisena opiskeluvuotenaan 1815–1816 hän syventyi etenkin kemiaan mutta kokeili isänsä kehotuksesta hieman teologian ja kasvatustieteen opiskelua. Harrastuksina olivat piirtäminen ja runojen kirjoittaminen. Gottlund alkoi myös miekkailla ja vappuna 1816 keilatakin. Tässä kohden hänen päiväkirjansa vaihtuu hetkeksi suomenkieliseksi.

Mine join yhen putellim miödi, kuin mine Hornborgin kansa oli Kuppilla, jossa ne pappia löivat. (30.5.1815)

Täne päne oli nin lämme ja hyvä siä ätte mine ej koska sällasta olen Savossa tällä ajkalla nähnyt. Kajken kaapunkin kansa oli likässa, tomu ryöpys häihin perä kuin ne pitkä tiäte marsivat. Avelinin kansa mine Köuhainhuonessa join yhen putellin Miödie, Malenin ja Hasselblatin kansa mine pälaisin billard. Själe nimittäin Kuppissa oli monda herrat humalan päisse, nin kuin Lagus ja Sjöberg etc. (1.5.1815)

Täne oli viäle pareman ilma kuin eilä. Leistin ja Luomanin kansa mine kejliä löin kuppissa, he voitivat yxi rupla ja 17 kopeka. Siele olivat miös Professorit nimitäin Palander, Vallenius, Ahlstedt et Snellman, he pelaisivat pilljardi, jotka olivat siele miödin juomassa, mine join yxine liki kax putellia. Täne painä oli myös Levinsonin rouwan hauta paniainen, kirkossa oli palio kansasta kahtomassa. (2.5.1815)

Vaikka muutamien sanojen asu paljastaa kirjoittajansa savolaiseksi (siä ’sää’, kaapunkin ’kaupungin’, kahtomassa ’katsomassa’), oikeinkirjoituksessaan Gottlund nojaa lähinnä ruotsin oikeinkirjoituksen tarjoamiin malleihin. Siksi hän sotkee e:tä ja ä:tä keskenään (esim. täne ’tänään’, ätte ’että’) eikä merkitse jälkitavujen pitkiä vokaaleja (esim. pitkä tiäte ’pitkää tietä’), jotka Turun murteessa olisivat lyhentyneitä. Diftongin jälkikomponenttina olevaa i:tä on merkitty j:llä (ej ’ei’, kejliä ’keiliä’ eli keilaa), j:tä puolestaan joskus i:llä (part. miödie < ruotsin mjöd ’sima’, ellei tällä viitata üö-diftongilliseen müödin-asuun, kuten sanassa miös ’myös’). Konsonanttienkin kvantiteetin merkintä horjuu (marsivat ’marssivat’, voitivat ’voittivat’), samaten astevaihtelu (ajkalla ’ajalla’), eivätkä sanat välttämättä aina taivu (esim. mine pälaisin billard ’minä pelasin biljardia’; monda herrat humalan päisse ’monta herraa humalapäissään’, huom. etenkin virheellisesti muotoiltu kieltolause mine ej - - olen - - nähnyt).

Gottlund jaksoi kirjoittaa suomeksi vielä viikon verran parin lauseen mittaisia merkintöjä, viimeisen 9.6.1815. Tämän jälkeen hän palasi kirjoittamaan päiväkirjaansa ruotsiksi tai latinaksi.

Juvalla kansanrunoutta keräämässä

Juhannukseksi 1815 Gottlund matkusti Juvalle ja alkoi kerätä vanhoja runoja, osin opiskelutoveriensa Anders Sjögrenin ja Abraham Poppiuksen innostamana. Gottlund tuli paikallisten kanssa hyvin toimeen, mikä kertonee hieman jo hänen suomen taidostaankin. Gottlund sai lopulta kerättyä Juvalta 420 vanhaa runoa, 150 sananlaskua ja kymmenittäin muitakin perinnetuotteita.

Gottlund pyrki tallentamaan runot kuulemassaan muodossa pyrkimättä kirjakielistämään keruitaan. Summittainen oikeinkirjoitus tuotti muistiinpanoihin tosin paljon vaihtelua, sillä e:n ja ä:n sekä kvantiteetin merkintä horjuvat näissä edelleen (Mielikäinen 1985: 64–65). Merkinnästä käyvät silti ilmi keskeiset murrepiirteetkin, kuten t:n ja ts:n astevaihtelu (syvän ’sydän’, mehte : mätelle ’metsä : metsälle’), aa:n (ja ää:n) diftongiutuminen (sualis ’saalis’), ee:n labiaalistuminen (tekööpi ’tekeepi’) ja mennä-verbin ä:llinen asu. Ohessa vasemmalla eräs Gottlundin alkuperäinen tallenne, oikealla sen todennäköinen ääntämys (vrt. Heikinheimo 1933: 152). [2]

Runoja tallentaessaan Gottlund ei oppinut niinkään suomen yleiskieltä vaan savon murretta, jota hän jatkossakin pyrki käyttämään. Juuri kansanrunot toivat hänen omaan kieleensäkin joitain piirteitä, kuten aiempien tutkijoiden ihmettelemiä mutta runojen lauletuissa versioissa jälleen tavallisia pitkiä muaa, piää-tyyppisiä muotoja, ja inspiroivat kirjoittamaan samaa mittaa tavoittelevia omia runojakin. Gottlund vietti Juvalla suurimman osan vuotta 1816 metsästellen ja perinnettä keräillen. Turkuun hän ei enää palannut, sillä isänsä ehdotuksesta hän päätti lähteä jatkamaan opiskelujaan Upsalaan.

Opiskelijana Upsalassa

Elokuussa 1816 Gottlund saapui Upsalaan aikeenaan siirtyä kandidaatintutkinnon jälkeen opiskelemaan lääketiedettä. Samalla Gottlund pääsi yliopiston suomalaisen osakunnan jäseneksi. Yhtä tärkeää oli tutustuminen fosforistisen koulukunnan romanttisiin runoilijoihin Wilhelm Palmbladiin (1788–1852) ja Per Atterbomiin (1790–1855).

Gottlundin oma ura ruotsinkielisenä runoilijana jäi parissa albumissa julkaistujen muutamien runojen mittaiseksi. Atterbom kuitenkin kannusti Gottlundia perehtymään suomen kieleen. Kirjeessään Poppiukselle 6.11.1816 Gottlund kertoo, että

[Atterbom] on pannuna kumaxi, ette ne ej Turussa ovat pitänä pareman huolen oman maan asiojsta, vajka ne kylle joka vuosi kirjuttavat disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä, nin ej hyö milloinka antavat, omasta kieleste tiedon

ja jatkaa, että

Vaan tähä myö liiton, ette ej suomen maan tietymys (Litteratur.) mejden syyn kautta pitä hävitättämän, vaan piteme me ajkana myöten nin paljon kuin mejden voimassa on, site julista ja ylösvalista.

Pian Gottlundin päiväkirja muuttuu jälleen suomenkieliseksi. Uutena piirteenä muistiinpanoissa on, että Gottlundin erehdyttyä muodon pohjana olevasta vartalosta sanat taipuvat joskus liikaakin, esimerkiksi kun Gottlund mainitsee muut sunnumtainat ’sunnuntait’ (6.10.) ja kertoo saaneensa kirjeen kotoasta ’kotoa’ (8.10). Kieltomuotojen muodostus tuottaa silti edelleen vaikeuksia (esim. mine en mäni ’minä en mennyt’, jos mine ej tulisin ’jos minä en tulisi’, 11.10.1816).

Suomen kielen käyttö lisääntyy muutenkin. Eräästä toveriensa kanssa tekemästään kävelyretkestä Gottlund kertoo ylpeästi, että ”mö hastoi paljasta suomi” (16.3.1817). Gottlund alkaa kirjoittaa kirjeitä suomeksi isälleenkin, joka tosin kauhistuu näistä ja varoittaa 14.6.1817 lähettämässään kirjeessä poikaansa, ettei tämä koskaan oppisi kunnolla suomea, ellei tämä lue suomenkielisiä kirjoja, sillä pelkkä ääntämys ei useinkaan tarjoa riittävää mallia kirjoittamiselle.

Gottlundin Rühs-arvostelu

Huhtikuussa Palmblad laittoi Gottlundin arvostelemaan saksalaisen Friedrich Rühsin Suomea käsitelleen ruotsiksi käännetyn teoksen Svensk Litteratur-Tidning -lehteen. Tästä tuli Gottlundin ensimmäinen merkittävä kirjoitus, jossa tarkasteltiin suomen kieltä ja sen kirjallisen käytön traditiota.

Gottlundin mielestä suomen kielen kirjoitustapa on jäänyt vanhahtavaksi ja hänen parhaana pitämästään savon murteesta etäällä olevaksi, mutta koska kielen perusta on puheessa eikä kirjoituksessa, tulisi tämä savon murre asettaa uudenlaisen kirjakielen pohjaksi, toisten silti saadessa jatkaa omien murteittensa pohjalta kirjoittamista. Suomen ja etenkin savon soinnukkuutta ihaillessaan Gottlund samalla valitti, että vieraista kielistä oli omaksuttu vieraita äänteitä, kuten ”määkivä b, lörppö d, puhkiva f ja kitakaikuinen g”. Itse arvostelussa Gottlund tyytyi silti vain oikomaan eri lähteistä kokoamiensa runosäkeiden oikeinkirjoitusta, tosin epäjohdonmukaisesti.

Gottlundin esittämä vierasperäisten kirjainten kritiikki heijastuu nopeasti hänen päiväkirjassaan käyttämäänsä kieleen. Jo Heikinheimo (1933: 317) kiinnitti huomiota siihen, että päiväkirjassa aiemmin käytöltään tasaisesti varioineet d:lliset muodot katoavat kokonaan kesään 1817 mennessä, samaten aiemmin yksinomaisesti käytetyt ng:lliset muodot. Muun kielenkäytön tasoa kuvaa etenkin lause Mine vejn tänä pänä Romansonille yx arki paperi johon piääle mine olin kirjottana kajki mite mine tiesi siiste asiasta (20.5.1817). Taipumattomuutta on etenkin objektin sijan valinnassa (vrt. ’yhden arkin paperia’ ja ’kirjoittanut kaiken’), mutta poikkeuksellisesti taipuvasta se-pronominista on vielä muodostettu kielenoppijan ”välikielelle” ominainen siistä-asuinen elatiivi oikean siitä-muodon sijaan.

Ensimmäinen matka metsäsuomalaisten luo

Vasta Rühsin teokseen sisältyvistä Porthan-lainauksista Gottlundille oli paljastunut, että suomea puhuttiin myös Ruotsin sisämaassa ja Norjan rajoillakin. Gottlund halusi heti päästä paikalle selvittämään, oliko suomen kieli vielä säilynyt alueella.

Taalaihin suuntautuneella ensimmäisellä matkallaan 1817 Gottlund tapasi suomalaisia ensimmäisen kerran Svartnäsin rautaruukilla. Suomalaisväestön kohtaloksi oli muodostunut kaskeamisen kieltäminen, kun alueiden nautintaa oli siirretty rautaruukeille, joiden työvoimaksi suomalaiset joutuivat. Suomea puhuttiin enää omassa piirissä eivätkä nuoret sitä yleensä ymmärtäneet. Gottlundin pohjoissavolaiseksi murteeksi tunnistama suomen kieli oli säilynyt alueella vain paikka paikoin. Hänen onnistui silti kerätä noin 50 vanhaa runoa ja laulua, etenkin loitsuja.

Metsäsuomalaisten luona Gottlund pääsi entistä tiiviimpään kosketukseen suomenkielisen yhteisön kanssa, joka piti häntä jopa kuninkaan lähettämänä. Tästä kertoo esimerkiksi seuraava savolle ominaisia sanona -tyyppisiä partisiippeja myöten luontevalla murteella kirjoitettu kuvaus.

Piampi koko kylänväki oli siinä talossa koossa kujn tultin. Puhe on jo tännäkin tullunna minun tulenosta, ja ette minä olin lähätty kuninkalta. Ne olivat kajk tuppi sujta ja ej sanona mitäjn, kujn minä sen näjn nin minä rupejsin huaastamaan räpittämään kajkenlaista, ette ne naurojvat ja kuulivat hyvillä korvilla, sillä tavalla mö tultiin tuttuxi. (3. 8.1817)

Kolme kuukautta kestäneeltä matkaltaan Upsalaan syksyllä 1817 palattuaan Gottlund ei vieraillut suomalaisalueella neljään vuoteen. Hän ryhtyi kumminkin innokkaasti ajamaan suomalaisten aseman parantamista ja oli suomenkielisessä kirjeenvaihdossa alueen asukkaiden kanssa.

Väitöskirjan teossa Upsalassa

Upsalaan jälleen asetuttuaan Gottlund ryhtyi vuodenvaihteessa 1817–1818 valmistelemaan tutkintoon vaadittavaa pro gradu -työtä edeltävää latinankielistä pro excercitio -väitöskirjaa. Aiheena olivat suomalaiset sananlaskut, joita hän tutki etenkin Juvalta keräämänsä aineiston pohjalta.

Päiväkirjamuistiinpanoista päätellen työ näytti valmistuvan jo maaliskuussa. ”Minä lopettin tänä pänä minun latinan käänys Disputationista (ilman nuotit jotka jäivät vielä kiäntämätä)”, kirjoitti Gottlund päiväkirjaansa (15.3.1818). Gottlundin latina ja suomi vaativat kuitenkin korjailua, suomea osaavan kustoksen löytäminen väitökseen tuotti vaikeuksia, ja lopuksi Gottlund vielä sairastui vakavasti, minkä takia työn painatus jäi syksyyn ja itse väitöstilaisuus joulukuun loppuun.

Kandidaatintyöksi laaja työ De proverbiis Fennicis sai kiitosta, ei tosin korjaillusta suomen kielestään, vaan rikkaasta sisällöstään. Teoksesta löytyvät mm. ensimmäiset tiedot suomalaisten kansanrunojen arvoituksellisesta Sammosta, tosin sadun muotoon muuttuneena.

Samoihin aikoihin Gottlund laati ensimmäisen suomeksi julkaistun kansanrunokokoelman Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi. Tämän vuonna 1818 julkaistun ensimmäisen vihkon kieliasua oli joku toinen tarkistanut; toinen vihko ilmestyi 1821.

Metsäsuomalaisten luo Vermlantiin ja Norjaan

Syksyllä 1821 Gottlund lähti toiselle matkalleen metsäsuomalaisten pariin. Menomatkalla tänne hän kohtasi Suomesta muuttaneen runoilija Frans Mikael Franzénin Kumlan pappilassa.

Franzén itse oli yx lyhkyinen ja Lagus näköinen mies. Hän tuli samassa minun luoxe ja rupeisi haastamaan suomen asioista ja oli samasta aatosta kuin minun Isäni suomen kielen kirjottuxesta. Hän oli vehä pikainen, mö tultiin sen eistä vehän riitaan, vaan tulti vellen taas hyvexi. Kyllä se taisi Suome jotin, vaan ej se oli kovin sen päällä hänkille. (14.7.1821)

Taipumattomine muotoineen kovin hyvää suomea ei Gottlundkaan tosin kirjoita, varsinkaan katkelman päättävässä vaikeasti tulkittavassa lauseessa. Vasta löydettyään suomea puhuvia kansanihmisiä syrjäkyliltä hänen oma kielenkäyttönsäkin alkaa jälleen muuttua paremmaksi. Jo suomalaisten paimenten soittoa kuultuaan Gottlund (2.9.1821) kirjoitti, että ”se kävi minua nin mielestä myöten, nin kuin minä oisin ollunna kotona omissa mehissä”. Informanttiensa kielitaidosta hän totesi, että ”ne vanhat harma päät joka nyt taitaa suome, ja joka ovat ne viimeiset kuin tätä kieltä ymmertävät, nin ne puhuvat sitä nin selkiästi ja hyväst kuin ne paraat savolaiset” (4.9.1821).

Matka jatkui Norjan puolelle, jossa nuorisokin puhui vielä suomea. Gottlund alkoi suunnitella paikallisten kanssa Röjden-järven rannalle suomalaista kirkkoa sekä viranomaisten kanssa suomenkielisten seutujen yhdistämistä valtionrajasta huolimatta yhdeksi hallintoalueeksi.

Tutkimusmatkojen loppu ja tervehdyssanat suomalaisille

Gottlund jäi Norjaan kahdeksi kuukaudeksi ennen kuin palasi Upsalaan. Täällä hänen tavoitteittensa hallinnollinen haastavuus paljastui ja sai hänet itsensäkin vaikeuksiin. Omasta seurakunnasta ja kirkosta ei tullut mitään, eikä vaaralliseksi separatistiksi leimattua Gottlundia koskaan enää edes päästetty käymään metsäsuomalaisten luona.

Vuoden 1822 lopussa Gottlund sai sentään lähetettyä paikallisille erän sidottamaansa kirjaa, jossa oli hänen isänsä postuumiksi jäänyt epistolasuomennos Apostolein lähetyskirjat ja saatteena hänen omat tervehdyssanansa otsikolla Niillä Norin rajoille asuville Suomalaisille. Tässä hän mm. rohkaisee lukemaan isänsä hieman jo uudistamaa Raamatun kieltä.

Elkä uskotka että Apostoleitten Epistolat owat tässä toisinpäin kirjutettunna kuin Työ ootte ennen heitä lukenneet! Ne owat ne samat, ehkä selwämmin teillen toimitetut. Muutos on tapahtunna – ei Apostoloitten kirjoissa, wuaan heijän kiääntämisessa Suomen kieltä kirjuttaissa. Tästä minä tahon Teitä waroittoa että Työ ymmärrätten missä on muutos! – ej asiassa, wuaan kielessä.

Muutosta näyttää tapahtuneen myös Gottlundin kirjoittamassa kielessä. Ainakaan Gottlundin päiväkirjassa (24.10.1822) ei ole mainittu kenenkään editoineen tekstiä ennen sen painatusta – ja olisiko tällöin otsikkoonkin jäänyt painovirhe ja pieniä kielivirheitä sinne tänne? Kieliasultaan teksti enteileekin jo Gottlundin tärkeintä työtä Otavaa (1828–1831). [3] Tätä hän alkoi toimittaa jouduttuaan jäämään Ruotsiin, kun epäonnisen Pietarin-matkan takia viranomaiset eivät tahtoneet päästää häntä Suomeenkaan, jonne hän pääsi lopullisesti palaamaan vasta vuonna 1834.

Hidas alku mutta suuri saavutus

Gottlundin suomen kielen opiskelu alkoi vasta myöhään ja jäi muiden nykykielten opettelun tavoin kieliopillisesti heikoksi, ehkä koska hänen omaksumansa romanttinen ajattelu johti sivuuttamaan kielen sääntöpohjaisen luonteen. Kansanrunojen kerääminen perehdytti Gottlundin kuitenkin savolaiseen kotimurteeseensa, perinteen julkaiseminen sai hänet huomioimaan kielen yksityiskohtia ja viimein metsäsuomalaisten parissa tehty työ teki hänestä suomalaisen kieliyhteisön jäsenen. Kielenoppimisen kannalta tärkeä yhteisöllistyminen jäi kuitenkin kesken, koska Gottlund menetti mahdollisuuden työskennellä metsäsuomalaisten parissa paikan päällä ja joutui jäämään suurimmaksi osaksi ruotsinkieliseen ympäristöön Ruotsiin lähes kymmeneksi vuodeksi. 1810-luvun lopun päiväkirjoistakin voi huomata, että metsäsuomalaisten luona Gottlund kirjoitti parempaa suomea kuin Upsalassa asuessaan. Otavaakin (1828–1831) painoon valmistellessaan hän turvautui Magnus von Wrightin apuun teoksen kielellisessä viimeistelyssä (Törnblom 1997).

Gottlundin suomen kielen taitoa on silti myös turhaan vähätelty. Kielenoppijan kielelle ominaiset virheellisesti taivutetut muodot harvinaistuvat, ja jotkin varhaisessa tutkimuskirjallisuudessa (Tarkiainen 1904: 8; Nieminen 1913: 23) ”gottlundismeiksi” kutsutut itse keksittyinä tai muuten täysin virheellisinä pidetyt muodot heijastavat joskus myös tunnistamatta jääneiden kielellisten rekistereiden kuten laulettujen runojen piirteitä. Gottlundin kunkin oman murteen käyttöön rohkaisevan kielenkäyttösuosituksen vastaisena pidetty erilaisten savolaispiirteiden vaihtelu selittyy puolestaan sillä, että hänen suomen kielen käyttöönsä vaikuttivat alusta alkaen sekä Juvan eteläsavolainen murre että metsäsuomalaisten puhuma pohjoissavo. [4] Kielellinen variaatio oli ylipäätään ominaista suomen kieltä varsinkin varhaisella 1800-luvulla kirjoittaneelle.

Vaikka Gottlund ei täysin saavuttanut natiivin puhujan suomen kielen käytön tasoa, hänellä on silti eräs ansio, jonka vasta Risto Pulkkinen (2003: 113) on kunnolla tuonut esille. Juuri Otavan moniaalle rönsyilevästä sisällöstä voi nähdä, että Gottlund julkaisi ensimmäiset suomenkieliset tieteelliset artikkelit – eikä ainoastaan yhdellä tieteenalalla, vaan niin historiassa, arkeologiassa, kansatieteessä, perinteentutkimuksessa, uskontotieteessä, valtio-opissa kuin musiikkitieteessäkin. Suomen valtaosin vieraana kielenä opetelleelle tämä oli suuri saavutus.