1800- ja 1900-luvun vaihde oli ratkaisevassa asemassa, kun ajatellaan suomalaisen kirjallisuuden leviämistä laajemmalle.

1800- ja 1900-luvun vaihde oli ratkaisevassa asemassa, kun ajatellaan suomalaisen kirjallisuuden leviämistä laajemmalle.

Merkittävänä puheenvuorona alan kehityksessä voidaan pitää Juhani Ahon (1861–1921) Valvoja-aikakauskirjassa vuonna 1898 julkaisemaa kirjoitusta ”Suomalaisten alkuteosten ruotsintamisesta”. Siinä hän näki suomalaiselle kirjallisuudelle tärkeänä ruotsalaiset markkinat, myös väylänä eurooppalaiseen tietoisuuteen. Ahon varhaisia teoksia Rautatiestä (1884) lähtien oli ruotsinnettu, mutta hän koki, etteivät käännökset olleet riittävän laadukkaita ja vaati toimenpiteitä laadun varmistamiseksi. Juhani Aho ei ollut kuitenkaan ainoa kirjailija, joka aktiivisesti vaikutti teostensa käännättämiseen ruotsiksi. Myös Ahon ikä- ja aatetoveri Arvid Järnefelt (1861–1932) pyrki ruotsalaisille markkinoille sen jälkeen, kun oli debytoinut romaanillaan Isänmaa (ruots. Fosterlandet, 1893).

Kuten Per-Erik Cederholm on tutkimuksessaan Juhani Aho i Sverige (2008) osoittanut, Ahon tuotantoa ruotsinnettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa runsaasti, ja hänen teoksistaan kirjoitettiin paljon ruotsalaisessa lehdistössä. Sen sijaan Järnefeltin teosten ruotsinkieliset painokset levisivät alkuun lähinnä suomenruotsalaisen lukijakunnan ulottuville. Tosin jo varhain Ruotsin puolelle kantautui hänen maineensa ”Suomen Tolstoina”, mikä perustui ennen kaikkea autobiografiseen tunnustusteokseen Heräämiseni (suomeksi 1894 ja ruotsiksi samana vuonna nimellä Mitt uppvaknande).

Vasta 1900-luvun ensi kymmenellä ruotsalaiset kustantajat alkoivat kiinnostua Järnefeltin tuotannosta ja niitä arvioitiin laajemmin pohjoismaisessakin lehdistössä. Positiivista kritiikkiä sai varsinkin pienten kertomusten kokoelma Elämän meri (ruotsiksi nimellä Lifvets haf, kustantajana ruotsalainen Aktiebolag Ljus, 1905). Teos (tai osia siitä) ilmestyi varsin nopeasti saksaksi (1910) ja myöhemmin vielä ranskaksi (1929), viroksi (1930) ja hollanniksi (1935). Näitä käännöksiä voi pitää suomalaisen kirjallisuuden viennin näkökulmasta hyvänä saavutuksena.[1] Samalla teoksen voi myös tulkita toteuttaneen kirjallisuuspolitiikkaa, jonka mukaisesti käännös ruotsiksi toimi porttina laajempaan julkisuuteen. Kannattaa kuitenkin huomata, ettei sen enempää Aholla kuin Järnefeltilläkään ollut helppoa päästä anglosaksisille markkinoille.

Ruotsalaisessa kritiikissä kautta linjan kiitettiin Järnefeltiä ”kauniista ja herkästi ajatelluista skitseistä”, kuten Dagens Nyheterin nimetön arvostelija näkemyksensä muotoili. Toisaalta useimmilla kertomuksilla ei oletettu olevan suurempaa kirjallista merkitystä. Monet kriitikot tarttuivat kielteisessä mielessä tekstin aatteelliseen sisältöön ja pitivät Järnefeltiä enemmän sanomakirjailijana kuin taiteilijana. Siinä suhteessa arviot menivät aika lailla yksiin suomalaisen kritiikin näkökantojen kanssa (vrt. Niemi 2005). Poikkeuksena yleisestä linjasta Stockholms Dagbladin arvostelija, tunnettu kirjallinen vaikuttaja Sven Söderman näki laajemmassa arviossaan Järnefeltin ansiot ja tavoitti hänen ominaislaatunsa, vertauskuville rakentuvan elämänfilosofian. Viitaten teoksen nimeen hän kirjoitti:

Ihmiselämän allegorinen vertaaminen – missä me Järnefeltin käsityksen mukaan emme saa toteuttaa omia pyrkimyksiämme, vaan väkisin pakottamalla pimeän, lian ja levottomuuden kautta etukäteen määrättyyn maaliin saavutamme puhtauden – on toteutettu stilistisesti hyvin lahjakkaasti ja se lämmittää lapsenomaisella, mutta varmalla luottamuksellaan.

Aktiebolag Ljusin samana vuonna julkaisemasta romaanista Helena (ruots. samalla nimellä) ruotsalaiset makutuomarit pitivät selvästi vähemmän kuin Elämän merestä. Romaanin arvioissa ruotsalaiset kiinnittivät huomiota tendenssiin ja torjuivat teoksen juuri sen takia. Naapurimaan arvostelijat eivät pystyneet hahmottamaan Helenan ideamaailmaa suhteessa realismiin. ”Kirjasta tulee tendenssikirjoitus, ei taideteos”, kirjoitti nimimerkki Jacqueline (Tekla Roschier) Nordens Arbetarbladissa ja vahvisti: ”Se on utooppinen haavekuva, se maalaa pilvessä, ei kuvaa elämän todellisuutta”. Teoksen idyllisen loppuratkaisun – Helenan ja hänen kumppaninsa Georgin asettumisen maalle yhdessä entisten vankien kanssa – Göteborgs-Postenin kriitikko Birger Bäckström luki jopa ”hieman parodiseksi”. Havainto osoittaa, ettei kirjailijan viesti mennyt perille vieraassa kulttuurissa. Ainoastaan työväenliikkeen lehden Socialdemokratenin palstoilla Helena luokiteltiin ideoiltaankin kiinnostavaksi: anonyymi kriitikko ihastui teoksen päähenkilön ”kauniiseen ja sielukkaaseen hahmoon”, luonnehti teosta hyvien ajatusten täyttämäksi ”moderniksi kirjaksi” ja suositteli sitä ostettavaksi lahjaksi joulun alla 1905. [2]

Järnefeltin näytelmiä käännettiin hänen elinaikanaan aktiivisemmin kuin hänen muuta tuotantoaan, mihin vaikutti kirjailijan oma kiinnostus päästä näkemään mielikuvituksensa luomia näyttämöllä. Merkittävimpänä Järnefeltin draamoista voi pitää Orjan oppia (1902), joka myöhemmin sai nimekseen Titus ja joka perustui Rooman historiasta tutun keisarin valintoihin ja päätyi tämän luopumiseen vallasta. Aiheeltaan historiallisena ja kansainvälistäkin yleisöä potentiaalisesti kiinnostavana näytelmänä Titus pääsi ponnistelujen jälkeen läpi Ruotsissa ja Venäjällä, myöhemmin myös Liettuassa ja Bulgariassa. Kirjailija käytti hyväkseen ystäviensä ja luottohenkilöiden verkostoa, ja tekstiä tarjottiin eri kielille käännettynä myös Saksaan, Ranskaan, Tanskaan ja Unkariin, tosin huonoin tuloksin. Tituksen esitys Tukholmassa vuonna 1910 [3] on aikalaiskuvauksista ja Järnefeltin kirjeenvaihdosta päätellen ollut menestys. Niinpä myös kuninkaalliset olivat inspiroituneita näytöksistä. Ilmeisesti suosiota ovat siivittäneet erityisesti loistavat näyttelijät ja draaman suureellinen ylöspano (ks. Niemi 2005).

Myöhemmän reseption vaiheita

Järnefeltin myöhempää tuotantoa käännettiin tuoreeltaan yllättävän paljon ottaen huomioon, miten hänen kurssinsa 1910-luvulla oli ollut laskussa eikä käännöksiä Isänmaastakaan saatu ennen kuin virolaiset ottivat sen julkaisuohjelmaansa 1920-luvun puolivälissä. Greeta ja hänen Herransa (ruots. Greta och hennes Herre, 1931) muodostui puolelle tusinalle kielelle käännettynä Elämän mereen verrattavaksi suosikiksi. Reseptiotappioitakin tuli, kun Vanhempieni romaani (ruots. Mina föreldrars roman, 1929) kääntyi ruotsiksi vain ensimmäisen osan verran. Jatkoa saatiin odottaa aina 1980-luvulle asti. Kulttuuriset esteet näkyivät myös Greetan ja hänen Herransa vastaanotossa Ruotsissa 1930-luvulla. Teoksen sivistyksellisiä ja kielellisiä rajoja murtava sanoma ei mennyt kunnolla perille. Ruotsalaisessa reseptiossa romaania luonnehdittiin ”maaseutuelämän eepokseksi”, joskin sitä kuvattiin myös ”hienoksi ja kauniiksi mutta vähän harmaaksi talonpoikaisromaaniksi”. Kansankuvaajana Järnefeltiä pidettiin vanhakantaisena samaan aikaan kuin F.E. Sillanpää löysi Pohjanlahden takaa vastaanottavaisemman yleisön ja nousi kansainvälisen kriisin nosteessa nobelistiksi talvisodan alla (ks. Vaittinen 1988).

Olisi voinut kuvitella, että Järnefeltin suvaitsevainen kosmopoliittinen imago, joka vahvistui hänen liikkuessaan elämänsä viimeisinä vuosina Suomen Pen-klubin edustajana ulkomailla, olisi nostanut hänetkin merkittäväksi ehdokkaaksi Nobel-palkinnon mahdollisena saajana. Esityksiä kyllä tehtiin. Ruotsin Akatemian pöytäkirjojen mukaan professori J.O. Tallgren ehdotti virallisesti Järnefeltiä palkittavaksi vuonna 1930. Samaan aikaan kandidaatteina oli kaksi muuta suomalaista: Sillanpää ja Yrjö Hirn. Järnefeltin kohtalo korkean ja arvovaltaisen asiantuntijaraadin edessä oli kuitenkin tyly. Palkintolautakunnan lausunto oli kielteinen: häntä pidettiin ennen muuta uskonnollisena kirjailijana, ei ”minään merkittävämpänä kaunokirjallisena kykynä”. (Ks. Svensén 2001.)

Saman kohtalon Nobel-ehdokkaana oli kokenut myös Juhani Aho, jota suomalaiset jo vuosisadan alusta lähtien olivat tarjonneet palkinnon saajaksi, mutta jota ei Ruotsissa pidetty eurooppalaisessa mittakaavassa tarpeeksi ansioituneena kirjailijana. Osin Ahon mahdollisuudet kilpistyivät realismiin – olihan Alfred Nobelin testamentissa säädetty, että palkinto myönnettäisiin tekijälle, joka päättyneen vuoden kirjallisuudessa oli ”tuottanut merkittävintä ideaalisessa suuntauksessa”. Lisäksi Ruotsin Akatemian kantaan vaikutti pitkään se, että suomenkielistä kirjailijaa ajateltiin palkittavan vain yhdessä suomenruotsalaisen kirjailijan kanssa. (Ks. Cederholm 2008.)

Toisen maailmansodan jälkeen Järnefeltin teoksista on tehty joitakin käännöksiä (Greeta ja hänen Herransa unkariksi 1961, kertomusvalikoima ranskaksi 2006 sekä Isänmaa italiaksi 2023). Merkittävimpänä Järnefeltiä elävöittävänä käännösprojektina voidaan pitää sitä, että Thomas Warburtonin ansiosta Vanhempieni romaani saatiin 1980-luvun lopulla kokonaisuudessaan ruotsiksi. Ruotsintajana Warburton koki ongelmaksi löytää Vanhempieni romaanille sen ajan tuntoja ilmentävän kielellisen sävyn, joka oli ollut Bertel Gripenbergin alkuperäiskäännöksen perustana (ks. Warburton 2004). Nämä käännöshankkeet ovat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia. Toisin kuin esimerkiksi Juhani Aho ei Järnefelt ole viime aikoina ollut eturivissä kirjallisuutemme klassikkojen viennissä ja muutenkaan esillä (vrt. Niemi 2012).

Pikemminkin voi väittää, että Arvid Järnefelt on 2000-luvulle tultaessa ikään kuin palannut alkulähteilleen, kiinnittynyt kosmopoliittiselta lähtöalustaltaan omaan maaperäänsä suomalaisena kirjailijana. Spiraali on tehnyt kierroksensa: ehkä liike kirjailijan tuotannon ja persoonan ympärillä on nähtävä oireena siitä, että hänen humaani viestinsä on taas tavoittava lukijakuntaa. Aikalaiskriitikot lukivat Järnefeltin tuotantoa paljolti Tolstoin aatteiden inkarnaationa, mikä näkökulma peitti kirjailijan tuotannosta sen olennaisia taiteellisia ja kokemuksellisia ulottuvuuksia. Nykyperspektiivistä Järnefeltin keskeisiä teoksia on mahdollista lukea puhtaalta pöydältä. Ne voidaan nähdä kuvauksina modernin ihmisen identiteettiproblematiikasta. Niistä voi löytää eksistentialistisen kokemuksen tuntoja tavalla, joka elää ajattomassa ajassa ja jatkuvassa kulttuurisessa siirtymätilassa.

[1] Tiedot Järnefeltin teosten käännöksistä perustuvat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kirjallisuuden tiedotuskeskuksen FILIN tietokantaan. Rekisterissä ei välttämättä näy kaikkia käännöksiä, esimerkiksi sellaisia, joita ei ole julkaistu kirjan muodossa. Elämän meri on tiettävästi käännetty myös tanskaksi. Tieto perustuu Pekka Häklin Järnefelt-elämäkertaan (1955), jonka faktoja on pidettävä luotettavina.

[2] Se, ettei Järnefeltin teoksia enempää arvostettu ruotsalaisessa kritiikissä, johtuu myös käännösten heikkoudesta, kuten Thomas Warburton (1972) on huomauttanut. Elämän meren ja Helenan joissakin kritiikeissä arvioidaankin teosten kieltä köyhäksi, minkä voi panna ruotsinnosten piikkiin.

[3] Tituksen ruotsinnos ilmestyi samannimisenä myös painettuna vuonna 1911.