Lastenlauluja ja esitekasseja: kokemuksia kielenedistäjäassistentin työstä

Valmistuttuani Uppsalan yliopistosta viime vuonna sain tilaisuuden lähteä projektimuotoisesti Isofille Suomen kielikeskukseen töihin. Olin jo hiljalleen ajautunut mukaan niin sanottuihin ”ruosupiireihin” Uppsalassa paikallisen ruotsinsuomalaisen järjestön Rusukin kautta, ja keväällä sain valmiiksi pro gradu -tutkielmani ruotsinsuomalaisten mediakuvista ruotsalaisessa mediassa. Silti tuntui hieman absurdilta, kun valmistumiseni jälkeisenä syksynä puhelimeeni kilahti viesti: ”Olisitko kiinnostunut muutaman kuukauden projektityöstä Isofille?”

Päädyin mukaan verkkosivuprojektiin Suomea perheen pienimmille, jonka tarkoituksena oli tarjota tietoa ja käytännön vinkkejä vanhemmille, jotka haluavat puhua suomea lapsilleen Ruotsissa. Projektia veti Isofin Tuuli Wachowiak, joka on erikoistunut suomen kielen edistämiseen erityisesti lasten parissa. Tarkoituksena oli rakentaa kattava tietopaketti, joka kannustaisi perheitä pitämään suomen kieltä mukana arjessa. Pääsin sukeltamaan entistä syvemmälle vähemmistökielen edistämisen maailmaan. Sain pian myös huomata, että työt Isofilla ja kielenedistäminen käytännössä saattavat tarkoittaa aivan mitä tahansa lastenlauluäänityksistä esitteiden kantamiseen ympäri Tukholmaa.

Vastavalmistuneena ja viime vuodet yliopistopiireissä pyörineenä akateeminen maailma oli tullut minulle melko tutuksi. Koska Isof on valtion virasto, on työssä erityisen tärkeää tutkimuspohjainen tieto. Jos rehellisiä ollaan, Isofilla aloittaessani olin juuri ahkeroinut pro gradu -tutkielmani parissa viimeiset kuukaudet ja olin siksi myös korviani myöten täynnä akatemiaa ja tutkimustyötä. Toivoin pääseväni niihin kuuluisiin ”oikeisiin töihin” ja pitämään taukoa akatemiasta. Oletin kuitenkin, että työt Isofilla tarkoittaisivat samankaltaisten tutkimuspainotteisten työtehtävien jatkumista. Kun kerroin työnkuvastani verkkosivuprojektin alkuvaiheessa eräälle erittäin akateemiselle ystävälleni, hän tokaisi: ”Eli työsi projektissa on siis periaatteessa kuten akateemisen tutkimuksen aikaisempi tutkimus -osuuden kirjoittamista, mutta pienten lasten monikielisyyteen liittyen?” Mietin, onko tilanne tosiaan se, että akatemiasta ja tutkimustyöstä ei ole enää pakenemista tässä vaiheessa. Sain kuitenkin pian huomata, että Suomea perheen pienimmille -projektissa oli kyse muustakin kuin vain tutkimustiedon keräämisestä. Vaikka yliopistossa kehitetyt tutkimustaidot ja taito tiivistää suuria määriä monimutkaista tekstiä olivatkin hyödyksi, en ollut varautunut työn tarkoittavan kirjaimellisesti perinteisten suomalaisten lastenlaulujen esiin kaivamista internetin syövereistä. Pian huomasin käyttäneeni kokonaisen iltapäivän Youtubessa suomenkielisten lastenlaulujen parissa ja opin, että projektissa pitikin tasapainotella tutkimuspohjaisen tiedon ja kuitenkin ymmärrettävän, selkeän tekstin kanssa. Työnkuvaa lastenlaulujen parissa olikin sitten vasta hauska selittää sille erittäin akateemiselle ystävälle, joka muuten tekee tällä hetkellä tohtorintutkimusta.

Työ Isofilla ilmeni sopivaksi sekoitukseksi tutkimustietoa ja akatemiaa sekä kielen edistämistä käytännössä. Vaikka Isofilla oli monenlaisia hyvinkin käytännönläheisiä projekteja meneillään, samalla minua myös varoiteltiin virastotyön byrokratiasta. Virastotyössä mikään ei tapahdu nopeasti eikä ainakaan ilman kokousta. Luulitko, että pääsisit toteuttamaan uuden projektin? Älä suinkaan kuvittele, että uusi idea toteutetaan noin vain. Ensin ideasi pitää pyörittää kokous- ja hyväksymiskierrosten läpi. Tämän jälkeen voit ehkä tehdä virallisen ehdotuksen, jos et siis vielä lannistunut tiukan palautteen määrästä. Ja tietysti nykypäivän etätyöskentelyn tyyliin iso osa näistä edellä mainituista kokouskierroksista tapahtuu kotitoimistolla, kollegoiden pikkukuvaa tietokoneen näytöllä tuijottaen. Toisaalta etäkokouksista ei saisi valittaa, sillä kuuluu työporukkaan sekin kollega, joka joutui matkustamaan Jällivaara–Tukholma-väliä työn vuoksi. Välillä tietokoneen ääressä istumisesta tuntui kyllä olevan käytäntö kaukana, kun osa työpäivistä meni vaihtaessa Zoom-kokouksesta toiseen.

Vaikka kielenedistäjän rooli sisältääkin paljon tietokoneen ääressä istumista niin kokousten, lastenlaulujen kuin esitteidenkin parissa, päädyin loppujen lopuksi mukaan muun muassa askartelupuuhiin, valokuvaussessioon sekä äänittämään lastenlauluja verkkosivuja varten. Lähtiessäni töihin Isofille tarkoitus oli, että osallistuisin yhteen projektiin. Ei mennyt kauaakaan, kun kävi ilmi, että Isofilla projekteja ja tekemistä riittää enemmän kuin työpäivään mahtuu tunteja. Minut toivotettiin innolla tervetulleeksi avustamaan ja tutustumaan kaikkeen, mihin vain ehdin mukaan. Liityttyäni pieneen kielenedistäjien tiimiin pääsin oppimaan niin konferenssin järjestämisestä, esitteiden laatimisesta kuin jopa jääkaappirunoudesta. Kuka olisi arvannut, että teini-iästä asti hyllyssä pölyttynyt Saima Harmajan runokokoelma päätyy joskus inspiraatiomateriaaliksi ruotsalaisessa työpaikassa? Vaikka virastotyössä tuli istuttua monen puuduttavan ja virallisen kokouksen läpi, välillä saattoi huomata, että seuraavana kalenterissa oli kokous nimellä ”magnetsmöte”. Opin, että ainut vakio työssä Isofilla on oikeastaan vaihtelu. Pitikö olla niin, että valtion virastossa työskentely on tylsää? Kielenedistäjän työssä tärkeä osuus on myös työ itse kielenkantajien parissa, ja pääsin vierailemaan erilaisissa suomenkielisen toiminnan tapaamisissa sekä Isofin seminaareissa. Tämä tarkoitti antoisia keskusteluja uusien ihmisten kanssa, mutta myös esitekassillisten kantelua ympäri Tukholmaa. Isofin juhlavuosiseminaarin jälkeen löysimme itsemme keittiössä tiskaamassa seminaariin osallistujien kahvikuppeja. Silloin tuli mietittyä, että ovatko nämä nyt sitten niitä ”oikeita töitä” – kielenelvytystä käytännössä.

Sitähän sanotaan, että saavuttaakseen hyvän työelämän tasapainon olisi hyvä pystyä jättämään työt työpaikalle ja pitämään vapaa-aika erillisenä. No, suomen kielen edistämisen parissa tämä osoittautui vaikeaksi. Meillä testattiin kaikkea oppimaani myös kotona. On varmasti ihan ymmärrettävää, että jos ruotsinsuomalaisen vanhemman yhtenä työtehtävänä on kehittää verkkosivuja lasten kanssa suomen puhumisesta kotona, työ ja arki limittyvät yhteen. Mutta koska en itse elä tällä hetkellä lapsiperhearkea, koekaniinikseni päätyi ruotsalainen poikaystäväni. Kaikki projektit, materiaalit, vinkit, hauskat faktat ja laulut testattiin siis käytännössä poikaystävälläni. Voin siis ihan omasta kokemuksesta kertoa, toimiiko jokin kielenedistysvinkki vai ei. Esimerkkinä mainittakoon vaikka että pedagogisen Kielinupun Viikonpäiväsoppa-laulu on mainio tapa opettaa viikonpäivät suomeksi varmasti sekä suomalaisille että ruotsinsuomalaisille lapsille, mutta laulu toimii hyvin tehokkaasti oppimateriaalina myös täysin ruotsinkielisille aikuisellekin. Voin ylpeänä kertoa, että poikaystävältäni tulee nyt viikonpäivät suomeksi kuin apteekin hyllyltä. Kääntöpuolena tosin on se, että laulun melodia jää pysyvästi soimaan päähän aina, jos satut miettimään viikonpäiviä. Mutta ainakin menetelmä toimii.

Olen itse kasvanut Suomessa ja, kuten monet Ruotsissa asuvat suomalaistaustaiset, olen jäänyt tänne Ruotsin puolelle ”vähän niin kuin vahingossa”. Jos joku olisi muutama vuosi sitten kertonut minun syventyvän tulevaisuudessa ruotsinsuomalaisen vähemmistön asioihin, olisi tämä tullut minulle melkoisena yllätyksenä – vaikkakin positiivisena sellaisena tietysti. Vähemmistöasiat, kulttuurikysymykset ja ihmisoikeudet ovat aina ohjanneet urapolkuani, joten olen erittäin tyytyväinen tähän syventymiseen. Ja ruosupiireissä minut on otettu vastaan erittäin sydämellisesti. Marraskuussa pian Isofilla aloittamiseni jälkeen järjestettiin Isofin juhlavuosiseminaari, ja päädyin suoraan ruosuhulinan keskelle. Yleensä vastaavanlaiset tapahtumat jättävät minut ”sosiaaliseen krapulaan” kaiken teennäisen smalltalkin ja verkostoitumisen jälkeen, mutta Isofin juhlaseminaarin jälkeen olinkin päinvastoin entistä inspiroituneempi. Seminaarin puhujat, kahvitauoilla käydyt keskustelut ja tapahtuman yleinen innostunut tunnelma loivat ilmapiirin, johon oli helppo tempautua mukaan. Ensimmäistä kertaa verkostoitumistapahtuma ei tuntunut väkinäiseltä suorittamiselta vaan siltä, että ympärillä oli ihmisiä, joita oikeasti yhdisti jokin yhteinen kiinnostus ja halu tehdä merkityksellistä työtä. Pohdin, että ehkä aiemmin kokemani seminaariväsymys ei ollutkaan johtunut itse tapahtumista vaan siitä, etten ollut vielä löytänyt oikeaa aihepiiriä tai yhteisöä.

Parhaita kokemuksia työajaltani ovatkin olleet juuri nämä kerrat, joissa on oikeasti ollut ruotsinsuomalaisen yhteisön kanssa tekemisissä, yksin kotona tietokoneella istumisen sijaan. Työaikani loppupuolella huhtikuussa olin jälleen mukana Isofin järjestämässä seminaarissa. Tällä kertaa kyseessä oli pienempi, vuosittainen suomen kielen kieliseminaari, ja minun oli tarkoitus olla mukana myös esiintymässä. Sain tehtäväkseni kertoa kollegani Anoon kanssa meidän kielenedistäjien terveiset seminaarin yleisölle. Seisoessani Tukholman Suomi-instituutin salin pienellä lavalla seminaariyleisön edessä olin varma, että tulen sekoamaan sanoissani heti ensimmäisen dian kohdalla. Keväinen sali kuitenkin täyttyi yleisöstä, joka oli aidosti kiinnostunut ja innoissaan Isofin projekteista ja tekemästämme työstä. En seonnut sanoissani, ja lopulta esityksemme sai useita kiitoksia. Iltapäivän mittaista seminaaria olisi mielestäni hyvin voinut jatkaa vielä toisenkin iltapäivän ajan, pelkästään yleisön kommenteilla ja kysymyksillä. Oli mahtavaa nähdä, miten osallistujilla tuntui olevan loputtomasti ajatuksia ja kokemuksia jaettavana jokaisen seminaarin eri esityksen jälkeen. Myös muut tapaamiset, joissa olen saanut olla mukana, kuten vierailut suomenkielisessä toiminnassa Tukholmassa ja Uppsalassa sekä Isofin opettajille ja pedagogeille järjestämissä digifiikoissa, ovat vahvistaneet tätä samaa yhteisöllisyyden tunnetta. Ja onhan sitä tietysti tähän kohtaan mainittava myös ihanat, ihanat kollegat, joiden kanssa on ollut äärettömän inspiroivaa tehdä töitä kielenedistäjäassistenttina.

Välillä työarjen keskellä huomaa takertuvansa kokouksiin, aikatauluihin ja siihen, kuinka hitaasti asiat etenevät. Onko sillä oikeasti väliä, kannetaanko kaikki esitteet, kirjanmerkit ja tarrat tähänkin tapaamiseen mukaan? Tapaamisissa itse yhteisön kanssa on kuitenkin helpompi muistaa, ettei kielenedistäjän työ ole vain kuivaa virastotyötä. Silloin pääsee näkemään, kuinka tärkeitä yhteisöllisyyden tunne ja aktiivisen toiminnan jatkuvuus ovatkaan vähemmistöryhmän keskuudessa. Ihmiset todellakin tulevat kerta toisensa jälkeen sekä Isofin että ruotsinsuomalaisen yhteisön itse järjestämiin tapaamisiin ja tapahtumiin. Ruotsinsuomalaiselle tutkimukselle ja verkkosivumateriaaleille todellakin on lukijoita. Jokaisen tapaamisen jälkeen esitteiden, kirjanmerkkien ja Puhu minulle suomea! -tarrojen pino tuntuu pienenevän. Ja juuri siinä kohtaa ne pitkät kokouspäivät ja välillä hitaatkin byrokratiaprosessit käyvät järkeen. Ehkä niiden kokousten läpi kannattaakin jaksaa istua ja niitä esitteitä kannattaakin jaksaa kantaa paikasta toiseen.