KIRJAESITTELY

Sana sanasta – populaariteos suomen kielen historiasta

Viime vuonna ilmestynyt, kielenhuoltoon erikoistuneen toimittajan ja tietokirjailijan Ville Elorannan ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan Lotta Jalavan kirjoittama Sana sanasta – Suomen kielen jäljillä on kiinnostava populaariteos suomen kielen historiasta ja suomen sanojen etymologiasta. Kirjassa kerrotaan suomen sanojen ja nimien alkuperästä sekä sanojen merkitysten ja rakenteiden muutoksista viihdyttävällä ja mukaansatempaavalla tavalla.

Sana sanasta – Suomen kielen jäljillä on jaettu temaattisesti viiteen osaan. Ensimmäisessä osassa, jonka nimi on Sanan varsinaisessa merkityksessä, kerrotaan, miten sanojen, nimien ja myös sijamuotojen merkitys on saattanut muuttua historian aikana. Lisäksi käsitellään sanojen homonymiaa ja polysemiaa eli sitä, että kirjoitusasultaan samalta näyttävillä sanoilla voi olla useitakin eri merkityksiä.
Lukija saa muun muassa tietää, että käsi- sanasta johdettu käsittää-verbi alun perin tarkoitti jonkin asian konkreettista käsiin saamista ja että merkitys on myöhemmin muuttunut tarkoittamaan myös esimerkiksi asioiden ymmärtämistä. Nieluun liittyvä kurkku ja vihannesta tarkoittava kurkku puolestaan ovat toistensa homonyymejä eli kirjoitusasultaan samanlaisia sanoja, joilla kuitenkin on eri alkuperä ja merkitys. Edellisellä on vastineita useissa itämerensuomalaisissa kielissä, kun taas jälkimmäinen on lainaa ruotsin (au)gurka-sanasta.

Suomen kielen ja sanaston kehitys

Toisessa osassa Miten suomesta tuli suomi? kerrotaan suomen kielen historiasta, muun muassa siitä, miten suomi tuli Suomeen, itä- ja länsimurteiden taistelusta sekä siitä, miten kieleen on aika ajoin pyritty vaikuttamaan myös kehittämällä uutta sanastoa ja nimistöä aktiivisesti. Kirjassa kerrotaan kantauralista, josta muun muassa suomi ja muut itämerensuomalaiset kielet sekä saame ovat lähtöisin. Lisäksi kerrotaan kielen jatkuvasta muutoksesta.

Suomeen on lainattu sanoja monista eri kielistä, mutta sanastoa on pyritty kehittämään myös tietoisesti. 1800-luvulla esimerkiksi komedian ja farssin rinnalla käytettiin myös suomennosta ilveillys, joka sittemmin poistui käytöstä. Muun muassa Suomen Kuvalehti järjesti aikaisemmin myös sanakilpailuja vierasperäisten sanojen suomentamiseksi. Kilpailujen satona kieleen hyväksyttiin esimerkiksi sellofaanin suomennos kelmu ja reklaamin suomenkielinen vastine mainos.

Kolmas osa Kun sanat eivät riitä kertoo siitä, mistä suomeen on aikojen kuluessa lainattu sanoja ja miten eri kielten vaikutukset näkyvät erityisen selvästi slangissa. Esimerkiksi kotoisan ämpärin taustalla on kreikan ruukkua tai vaasia merkitsevä sana amfora ja se on tullut suomeen ruotsin ämbar-sanan kautta. Agricola käytti sanaa aikoinaan muodossa emberi.

Sana sanasta paljastaa asioita myös monien paikannimien ja henkilönnimien alkuperästä. Äänekoskella esimerkiksi on yleisesti luultu, että sanan alkuosa ääne olisi tullut paikkakunnalla sijaitsevan kosken äänekkyydestä. Kielentutkijoiden mukaan kuitenkin ääne on perua varhaissaamen isoa tarkoittava sanasta, joka esiintyy suomessa myös muodossa enä ja jonka pohjalta on muodostettu muun muassa enemmän-sana.

Kieli muuttuu ja tutkimusmenetelmät kehittyvät

Kirjan neljäs osa on nimeltään Muodonmuutosten jäljillä. Siinä valaistaan muun muassa sitä, miten sanojen äänteet ja rakenteet ovat muuttuneet aikojen saatossa, ja kerrotaan, että nimet eivät ehkä aina tarkoita sitä, mitä voisi luulla. Äänteenmuutoksesta voidaan mainita esimerkkinä hiiri, jonka taustalla on muun muassa erään suomen sukukielen eli mokša-mordvan šejer-sana. Tämäntyyppisten sanojen alkuperäinen š-äänne on muuttunut siis suomessa h:ksi.

Saamme myös tietää, että Sodankylän nimi ei liity millään tavalla sotimiseen, vaan nimen taustalla on todennäköisesti saamelainen sukuyhteisö – inarinsaameksi Čuávvá ja pohjoissaameksi Čoavvá – joka on vääntynyt suomalaisten suussa muotoon Sova. Sovankylän alku on myöhemmin käsitetty sota-sanan sodan-taivutusmuodon murteelliseksi versioksi.

Viimeinen luku Eteenpäin etymologiassa tekee tiettäväksi, että kielen ja etymologian tutkimuksessa paljastuu aika ajoin uusia asioita sitä mukaa kuin kielentutkimuksen menetelmät kehittyvät ja saadaan uutta tutkimustietoa. Vanhat totuudet kyseenalaistetaan ja tutkijat joutuvat muuttamaan aikaisempaa kantaansa.
Esimerkiksi Suomi-sanan alkuperä on askarruttanut kielenkäyttäjiä ja tutkijoita läpi historian. Alkuperäksi on aikaisemmin ehdotettu esimerkiksi sanoja suo, suomu ja suoda. 1990-luvulla taas ajateltiin, että Suomen taustalla olisi maata tai ihmistä tarkoittanut indoeurooppalaisten kielten sana. Onhan hyvin tavallista, että kansojen nimet perustuvat johonkin aluetta, maata tai ihmistä tarkoittavaan sanaan. Vaikkei Suomi-sanan taustasta ole vieläkään saatu täydellistä selvyyttä, sen ja muiden sanojen alkuperän selvittämiseen avautuu Elorannan ja Jalavan mukaan tulevaisuudessa yhä paremmat mahdollisuudet, koska historiallinen kielentutkimus kehittyy koko ajan suurin harppauksin eteenpäin.

Tarja Larsson
Kirjoittaja toimii suomen kielen huoltajana Kielineuvostossa.